Mitä?

Moi,

mun nimi on Viivi Laine, oon 17-vuotias ja asun Helsingissä. Tarkotuksena oli, että oisin alottanu tän blogin kirjottamisen jo melkein vuos sitten, mutta se aika vaan veny, koska enhän ees tienny, pääsisinkö edes loppujen lopuks vaihtoon.

Jeps, nytpä tiedän. Ja oikeestaan lähtöönki on enää 28 päivää.

Nyt, kun vielä kuitenki muistan, miten päädyin tähän, voin ihan hyvin kertoa..

Oon jo monta vuotta ollu kiinnostunu vuosivaihdoista.
Muistan, kuinka yläasteella (ala-asteesta on 'niin pitkä aika', etten varmuudella pysty mitään siitä sanomaan, mut luultavasti ihailin vaan muiden tarinoita) hypetettiin sen aikasten parhaiden kavereiden kanssa ajatusta vaihdosta ja Japanista vielä sitäkin pidempään. Tarhaikäsestä lähtien oon ollu Hayao Miyazakin ja Ghiblin fani, eikä ne DVD:t kyllä oo jääny kauheesti pölyttymään.

Jossain ala- ja yläasteen välissä mukaan tuli korealainen musiikki ja sitten myös korealaiset draamat kavereiden innoittamana ja se anto jonkilaista jatkumoa Aasia-intoilulle. Vuonna 2015 päätettiin porukalla ottaa osaa myös 23. maailmanjamboreelle, eli suurpartioleirille, jolle osallistui 30 000 partiolaista eri puolilta maailmaa. Tää leiri järjestettiin Japanin Yamaguchissa ja me liki 1000 suomalaista vietettiin sitten Japanissa 2-3 viikkoa, riippuen siitä, oliko lähtenyt viikon oheismatkalle kiertelemään, vai ei. Tän oheismatkan (jolle onnekkaana pääsin) aikana käytiin kiertämässä nähtävyyksiä Tokiossa, Isawa Onsenissa sekä Kiotossa. Koko matkasta jäi niin hyvä kuva ja mieli, että päätin yrittää päästä Japaniin uudestaan.

Otin selvää järjestöistä, joiden kautta vaihtoon voisi päästä. Vaikken sillon vielä suoranaisesti pitäny Japania ainoona vaihtoehtona, kiinnitin kyllä huomiota maavaihtoehtoihin eri järjestöillä. Joskus viime vuoden puolella pääsin sitten käymään eräässä conissa (en ikävä kyllä muista enää missä) entisen Japanin vaihtarin luennolla. Kyseinen ex-vaihtari kertoi, että mennessään YFU:n kautta vaihtoon, oli kriteerinä ollut vähintään kahden vuoden kokemus kielenopiskelusta, mikä vähän lannisti hetkellisesti, kun olin tosiaan suhteellisen kämäsesti vaa yrittäny joitain lauseita ja hiraganoja opetella.

Nyt jo varmana maasta aloin siis ruksia yli järjestöjä muutaman kriteerin voimin, kunnes jäljelle jäi vain Rotary. Päätin yrittää, sillä eihän se yritys koskaan pahitteeksi oo (tai näin luulin, kunnes äiti kertoi hakemuksen lähettämisen jälkeen, että silläkin oli jo hintalappu.. Onneks olin sentään panostanu siihen) ja lähetin hakemuksen about päivän ennen deadlinee. Yllättävän lyhyen ajan päästä mut kutsuttiin ryhmähaastatteluun lähimpään klubiin. Haastattelussa oli mun lisäks kaks muuta mahdollista tulevaa vaihtaria ja jännitin sitä niin paljon, et kävin ostamassa sitä varten uudet vaatteet, ettei vaan ois ryppynen kauluspaita. Pari päivää myöhemmin sain tiedon, että mut rankattiin ykköseks meistä kolmesta ja, että mun tehtävänä olis löytää isäntäperheitä täältä Suomesta.

Panikoin vähän, koska haastattelussa sanottiin, että joku meistä pääsis viikon, parin päästä olevaan koulutukseen, mutta mitään ei kuulunu. Lähettelin sähköposteja sinne tänne, eikä mitään tapahtunu. Kun koulutuspäivä tuli, soitin jollekin nuorisovaihdon keskeiselle henkilölle ja kyselin, oliko mut unohdettu, vaikka haastattelusta olin kuulemma päässy eteenpäin. Sain osotteen, jonne menin, vaikkei mun ehkä ois kuulunu. Tilaisuus oli vähän kiusallinen, kun mun nimeä ei löytyny mistään listassa ja musta tuntu, että olin kyynärpää edellä vieny jonkun toisen paikan. Se joku toinen ei nimittäin koskaan ilmaantunu tilaisuuteen, joten sain jäädä sinne. Siellä kuitenki tapahtu toinen haastattelu, jossa meitä vielä karsittiin, eli jos oisin jättäny tunkeilematta, en varmaankaan olis päässy näinkää pitkälle.

Sain tietää, ettei riittäny, että mut oli todettu hyväks mahdolliseks vaihtariks, koska tarvitsin vielä klubin. Suurimmalla osalla siitä porukasta oli klubi ja sen takia ne oli suoraa päätä kutsuttu koulutukseen, mutta sillä klubilla, joka oli mut haastatellu, ei ollu mahdollisuutta lähettää tulevana vuonna ketään. Olin vielä enemmän paniikissa, koska enhän mä tienny, miten sellanen hankittiin. Mulle kuitenkin luvattiin, että saisin vielä jostain klubin ja, että muhun otetaan yhteyttä.

Pitkä aika kulu ja olin melkein varma, että olin jääny ulkopuolelle sen takia, ettei klubia vaan ollut löytyny. Tulevia vaihtareita oli kuitenkin niin paljon, että kaikista karsittiin vielä. Pari päivää ennen joulukuuta sain viestin, että klubi oli löytynyt. Huokasin helpotuksesta, koska olin jo ihan varma, etten oliskaan päässyt lähtemään minnekään (suunnittelin jo mahdollisia kielimatkoja tai vaan omia reissuja Aasiaan..  Ehkä kavereiden kanssa?), mutta nyt kysyttiin jo maavaihtoehtoja, jotka laitoin seuraavasti:

1. Japani
2. Etelä-Korea (tässä vaiheessa ei vielä tiedetty, ettei sinne kohdistuis nuorisovaihtoo tänä vuonna)
3. Taiwan
4. Uusi-Seelanti (joka oikeestaan oli samaa vaihtoehtoa Australian kanssa)

Itse varma tieto kohdemaasta tuli helmikuussa, mutta sitä ennen piti täyttää niitä hakemuksia, joita lähetettäisiin kohdemaihin. Nähin hakemuksiin sisältyi omia ja vanhempien taustatietoja, sekä lääkärin että hammaslääkärin kattavat lausunnot, kuvia itselle tärkeistä asioista, koulun tietoja ja kirje tuleville host perheille. Omassa tapauksessani tän hakemuksen täyttö takerteli alussa aika pahasti, koska ensimmäiseltä yhteystietosivulta ei nettilomakkeessa päässyt eteenpäin ennen kuin siinä oli kaikki kohdat täytettynä ja mun passi sattu menemään helmikuussa vanhaks, joten jouduin odottelemaan uuden saapumista.

Kun olin saanu tiedon pääseväni Japaniin, meni vielä paljon aikaa siihen, kun lopulta sain ensimmäisen perheen tiedot ja siinä välissä ehdin käydä sekä piirin, että koko Suomen (ja Viron) yhteiskoulutuksessa, joista jälkimmäinen oli toukokuussa.

Tässä valtakunnallisessa koulutuksessa käsiteltiin monia asioita, joista suurinta osaa oltiin sivuutettu aiemminkin. Tavattiin kuitenkin Aasian kirjeenvaihtajan, joka sitten tulee meidän (siis Japanin ja Taiwanin vaihtareiden) kanssa Etelä-Koreaan muutamaks päiväks ennen varsinaista vaihtoo. Saatiin sitten tiedot muun muassa siitä, miten viisumi haettaisiin ja päästiin kyselemään kaikenlaista mieltä painavaa parilta Rotexilta, eli entisiltä Rotary-vaihtareilta. Sillon tilattiin myös Turolta bleiserit kaikille ja omani saapuikin nyt heinäkuussa.

Enää piti stressata vaan viisumia (joka itelläni odottaa Japanin suurlähetystössä hakemista), käyntikortteja (jotka onnistuin tilaamaan viime viikolla), muiden vaihtareiden kanssa vaihdeltavia pinssejä (joita ite alotin väkerrellä ihan liian myöhään), tätä blogia (jonka alottamistä siirsin aina vaa eteenpäi, kun en keksiny mitään nimee), mahdollisesti läksiäisiä ja lopuks pakkaamista. Ja toki kielenopiskelua. Vaikka toisaalta se varmaan jatkuu pitkään vielä vaihdosta palaamisen jälkeenkin.